Tänään alkoi meidän yhteinen taival harrastuspuolella, kun alkoi odotettu pentukurssi Ulvilan Palveluskoirissa. Ensimmäisellä kerralla höpistiin vähän ja koirienkin kanssa oltiin vain puoli tuntia, olihan niillä niin kamalasti uutta pällisteltävää. Ruuti käyttäytyi siten kuin kuvittelinkin. Muut koirat kyllä kiinnostivat väliajalla, mutta lelun tai namin nähdessä keskittyi minuun. Tällä kerralla katsottiin, millä koirat palkkautuvat parhaiten, otettiin kontaktiharjoituksia ja yksi luoksetulo. Ruuti toimii niin älyn hyvin namilla ruoalle persona koirana, että tuolla palkalla aion lkyllä kaiken sille opettaa. Taisteluhalua voisi käyttää sitten hyväksi luoksetulossa lelun avulla, jotta olisi mahdollisimman ripeä alusta asti. Katsotaan, kuis menee. Paha suunnitella vielä kauheasti kun tuo tuhisija kuitenkin vasta 10-viikkoinen.

Oikein reipas poika. Tästä on hyvä jatkaa. Ensi viikolla vaihdetaan ryhmään, jossa muitakin koirakoita, jolla tulevaisuuden haaveena päästä kisakentille asti. Jatkossa treenit siis tiistaisin.

Jälkikurssista ei ole tullut mitään tietoa. Siispä voi olla, ettei osallistujia ole tarpeeksi ja kurssia ei vielä tässä kohtaa järjestetä. Tosi tylsää. Nyt pitää sitten vaan tallata jälkiä itse ilman asiantuntijoiden neuvoja. No, toivottavasti kasvattaja järjestää pentutreffit kesän aikana, niin pääsee treenaamaan porukalla ja saamaan kullanarvoisia vinkkejä.

Mitäs meille muuta kuulumaksi... Pienen pientä rähinää, tai no joskus vähän isompaakin, aiheuttaa koiran varastamat hienot saaliit: ruoka, Emman tutit, pihalta yllättäen löytynyt possunkorva jne. Tuttien kanssa menee jo useimmiten hienosti, kun yhtenä päivänä järkkäsin oikein kunnon tuttitreenit ärsyyntyneenä euroista, joita saamme laittaa tuttiostoksiin.
Aina, kun yritti napata, tiukka Ei ja namia perään samantien, kun irrotti otteensa. Heittelin yhtä tuttia sen jalkoihin niin kauan, kunnes koira päänsä käänsi aina pois sen tippuessa viereen. Tämä meni tosi hyvin, mutta selkeesti kaipaa muistutusta. Seuraavana päivänä olisi nimittäin jo napannut taas tutin kerran, mutta ehdin kuin ehdinkin väliin ennen rikkomista -ja vaihtoleikki omaan leluun. Noissa suuremmissa herkuissa kokeilee vielä, mutta eiköhän sekin siitä. Ja vaikka rähinän nostaakin, niin ikinä ei ole vielä hammasta kellekään antanut. Pojalla on siis paha ääni, mutta siihen jää. Ja kyllä täytyy sanoa, että taidan mä salaa rakastaa tuota sen testailua ja sisukkuutta. Vaikka tietty täytyy saada varmaksi tuo luopuminen. Mutta onhan tuo kummiskin hiottavissa tällä hetkellä suht helpolla. Ja Ruutin rähinäthän on tosi harvinaisia suhteuttaen siihen aikaan, mitä sen kanssa touhuan. Oikein ihana, iloinen, pusutteleva poikahan tuo on. Se pikku piru vaan pilkahtaa kuvioihin aika ajoin.

Ruuti on ollut nyt meillä reilut pari viikkoa. Toisistamme ollaan opittu joka päivä jotain uutta. Minä opin sen, miten holsku elää ihan omaa elämäänsä nenänsä kanssa. Tällä markilla oli nimittäin pieni kananluuepisodi menneellä viikolla. Ruuti pääsi piharoskiksesta nappasemaan grillattuja kanan hornetteja. Veikkaan, että söi maksimissaan kaksi tai kolme, kun hädissäni laskin kaikki jäljelle jääneet. Huomenna tulee kuluneeksi viikko, eikä mitään ole nähteni tullut pihalle ja vatsa on toiminut täysin normaalisti. Ehkä siis tästä selvittiin säikähdyksellä ja saatiin hyvin arvokas opetus. Huh!

Tänään oli erittäin mielenkiintoinen tilanne näiden pienten kakrujen välillä. Emma tomerana tyttönä otti Ruutilta nahkaluun, pureskeli sitä hetken itse ja antoi taas takaisin Ruutille. Ajattelin, että tässä on niin oiva koulutustilanne ettei tosikaan: koira siedättyy vauvan käsittelyyn ja eritoten luun pitelemiseen. Oli pakko kurkkia parin metrin päästä keittiön nurkalla ja kuvata koko juttu seurailtuani ensin hetken toverusten hienoa vuorottelua. Ja hei: ei murinan murinaa koko aikana!! Emma tietämättään palkkasi Ruutin aina sen irrottaessa luusta ja odottaessa kauniisti vuoroaan, koska tyttö joka kerran antoi sen takaisin koiralle purtavaksi maistettuaan sitä ensin itse. Tässä olisi bakteerikammoiset äidit pyörtyneet ällötyksestä. Kuvasaalista hienosta hetkestä.

Viimeisessä kuvassa tytön tyytyväinen ilme: hyvä treeni oli!

Ai vitsit, miten tyytyväinen olen tuohon kakaraan! Tuo itsevarmuus!

Aiemmin viikolla oltiin kaverin luona tutustumassa koirakavereihin ja ylipäänsä uuteen ympäristöön. Kerttu-tyttö 9vk riekkui ympärillä ja haastoi. Iloinen, hassu otus!  Olin olettanut, että tapaamisesta tulee kahden pienen kakaran riehumista, mutta mitä vielä, Ruuti tutustui uuteen ympäristöön rauhalliseen tyyliinsä ja palasi aina jalkoihin ottamaan kontaktia. Kertun riekkumisista ei välittänyt ennen kuin jos menivät liiallisuuksiin. Silloin sanoi lyhyesti ja napakasti vastaan. Kotimatkalla olikin niin rättiväsynyt, ettei pihahtanutkaan autossa.

Tutustui viikolla parin naapurin uroskoiriinkin: Russeli Daniin ja AHT Sisuun. Hienosti meni: Ruuti käyttätyi itsevarmasti, mutta kuitenkin arvolleen sopivasti.

Eilen käytiin Ulvilan keskustassa, jossa Ruuti tapasi ystäväperheen. Tosi tyytyväinen olin pojan käytöksestä. Avoimena tutustui niin aikuisiin, kuin lapseenkin. Ja hälinästä ei ollut millänsäkään, reippaasti istuskeli parkkipaikalla ja seuraili maailman menoa. Pientä vastalausetta tuli hihnassaolosta, mutta olihan tuo vasta kolmas kerta moisessa.

Masu on ollut Ruutilla löysällä ja nyt vedetään pari päivää Attapectiniä ja riisi-lihaliemivelliä. Tänä aamuna tulikin sitten jo ekat kunnon kakat. Jes! Nyt ollaan ja riekutaan kotona, ensi viikolla taas tehdään jälkeä jauhelihan kanssa, kun massu ok. Pientä muuttoressiä ehkä, täytynee siis hidastaa vähän tahtia uuteen totuttamisessa.

Kuvia vielä Ruutin ja Kertun tapaamisesta. Ikäeroa 10 päivää. Kerttu on suuuuuri tyttö!

Eilen Ruuti sai ansaita aamiaisensa ja tein sille n. 4 metrin jäljen viereiselle nurmikentälle. Hosuin malttamattomana liikaa ja uutena juttuna ekalla jäljellä oli hihna, jossa se ei ollut koskaan vielä ollut. Olisi kannattanut opettaa sille hihna ensin rauhassa. Eka metri piti vähän ihmetellä sitä, mutta sitten alkoi nuuskutus ja hihna unohtui salamana. Jokaisen jauhelihaköntsän löysi ja piti jopa ottaa vähän hihnalla vastaan, ettei painanut liian nopeesti. Tosi tyytyväinen olin, onhan tää myös mulle ihan uusi juttu. Tai no, mitä nyt Pepen kanssa 14 vuotta sitten testasin, mutta se ei ollut meidän juttu silloin. Mutta Ruutin kanssa tätä lisää! Vinkkejä vaan tänne kommentteihin, oi te jäljestäjät!

Meidän ekat keskustelut käytiin tänä aamuna, kun olin laittamassa kuopusta, 9kk, turvakaukaloon. Ruuti tuli ärisemään mun käteen, kun kiinnitin turvavöitä. En oikeen tiedä, mikä rooli vauvalla oli tässä (koska ei liikkunut mihinkään), mutta johtui mistä tahansa, oli se kiellettyä. Murahdin pennulle, mutta sehän innostui moisesta tuli salamana takaisin. Sitten rähähdinkin jo niin lujaa, että omassa kurkussakin tuntui ja lopetin vasta, kun Ruuti peruutti pois. Sitten kehut päälle ja Ruutilta lipi-lipi-lipi. Testasin opittua, kun otin vauvaa pois kaukalosta ja silloin Ruuti juoksi mielin kielin ja osoitti rauhottavia eleitä. Tästä kehuin.

Tuon vauvan kanssa olen huomannut, ettei Ruuti oikein vielä tiedä, mikä se on ja missä asemassa siihen nähden. Vauvan ryömiessä, aika rohkeesti tulee lahkeesta härkkimään ja komentamaan. Tästä murahdan aina, tavoitteena kun ei ole lahjeleikit vaan välinpitämätön suhtautuminen lapsiin. Mielenkiinnolla kohti seuraavaa keskustelua.

Mieheltä, joka aamuisin jokseenkin harvasanainen lehteä lukiessa, kuului keittiöstä episodin jälkeen: "Ohhoh!" Oli se hyvä, että näki. Juuri olin opastanut sitä ottamaan tuon pienen sintin tosissaan kasvattajan ohjeiden mukaisesti. Nyt näki, miksi niin.

Siitä tuntuu nyt olevan iäisyys, kun viime kesän lopulla ensimmäisen kerran aloin kirjoittamaan kasvattajalle kyselyitä rodusta. Maileja vaihdettiin, paikan päällä käytiin tutustumassa ja vieläkin pähkäiltiin. Jokin siinä rodussa tuntui vaan niin omalta, että rotuvalinta alkoi olemaan selvä. Dior-koiran ensimmäinen tiineys jäi tyhjäksi ja seuraavat kuukaudet olivatkin tällaiselle hätähousulle piinaavia. Lopulta alkuvuoden astutus tuotti tulosta ja pennut näkivät päivänvalon 13.3.  Kauan sitä uutta harrastuskaveria odotettiin, mutta nyt pentu on kotona! Vappupäivänä hain Jyväskylästä Dark`Un`s- kennelistä kotiin Ruuti- pojan, värivirheellisen hassunhauskan hollanninpaimenkoiran.

Jännä, kun niitä raitapaitoja olin ihaillut suunnattomasti jo ulkonäön takia, mutta silti matkaan lähti pentueen ainoa värivirheellinen pentu: täysin raidaton, keltainen poika mustalla maskilla. Siinä koirassa vaan oli sitä jotain ja taisi se Ruutikin lopulta valita omistajansa pentutestauspäivänä. Seuraavat vuodet saankin sitten selitellä, ettei tämä ole belgianpaimenkoira malinois vaan ihka-aito hollantilainen. Saas nähdä, tuleeko vastaan koskaan ihmistä, joka arvaa rodun oikein. ;oD

Ruuti saapui meille suuren surun keskelle, sillä vain vajaa kahta viikkoa aiemmin olin joutunut kuiskaamaan vanhalle katalalleni Pepsille viimeisen kerran "Vapaa!". Pepsi sairasti autoimmuunisairautta (soluköyhä vaskuliitti). Kortisoni-hoito ei auttanut ja niin tuli ystävästäni koiraenkeli 14 vuoden ja 5 kuukauden iässä. Pepsin muisto; ihanat yhteiset vuodet, vahtihaukku, sormien välissä laineileva turkki, kynsien rapina ja sen viisas katse säilyvät sydämessäni ikuisesti. Ikävä on suunnaton. <3 Pepsi ei ollut helpoimmasta päästä koiria, vaan erittäin haastava ensimmäiseksi omaksi koirakseni. Se päästi elämänsä aikana sydämeensä vain kourallisen ihmisiä. Minä olin yksi onnekkaista.

Elämä jatkuu, niin se vain on. Nyt on meillä tuo pieni penneli kasvamassa ja vastoin suunnitelmia, ei katala ole sitä enää opettamassa tavoille.

Pennelistä lisää seuraavissa bloggauksissa, kirjoitettavaa varmasti löytyy. On tuo 7-viikkoinen jo ehtinyt mua testaamaankin ja odotankin erittäin mielenkiinnolla yhteistä taivalta. Via Dolorosa.... Mielessäni kuulen kasvattajan viimeiset  sanat pentulaatikolla: "Sä voit saada tästä elämäsi koiran. Tai se voi olla karsein koira ikinä. Riippuu susta." Näin se varmasti on ja näen sen tuosta pennelistä jo nyt. Mutta en mä kultsua halunnutkaan.